Herra Oranssi

Musta on tosi jännää, että mulla on kämpässä kolme isoa kaappia, jotka pursuilee vaatteita. Silti joka aamu ennen töihin lähtöä iskee vaatekriisi. Pitäisi pukea päälle jotakin, joka ei ole liian paljastavaa ja peittää kainalot, koska olen menossa asiakaspalveluun ja heiluttelemaan käsiäni ihmisten kasvojen eteen. Töissä en voi myöskään käyttää korkokenkiä tai sandaaleja, koska samoilla kengillä pitäisi jaksaa seisoa kahdeksan tuntia ja estää hiuksenpätkien meneminen varpaisiin. Näiden edellämainittujen lisäksi päivästä riippuen tuntuu, ettei mikään vaate sovi yhteen toisen kanssa, kaikki vaatteet ovat kummallisesti yön aikana kutistuneet tai suurentuneet, näytän urpolta tai tunnen oloni epämukavaksi. Vaatteiden valitseminen on siis aikamoista itseäni vastaan taistelua aamuisin. Tänä aamuna tein aika epähannamaisen tempun ja nappasin käteeni enempää miettimättä paita/mekko-härpäkkeen ja totesin, etten ole käyttänyt sitä varmaan puoleen vuoteen. Härpäke päälle, sukkikset sekä kengät jalkaan ja menoksi! Miksei jokainen aamu voisi sujua näin sutjakasti?

Olipa ongelmani ydin vaatteiden liian suuressa määrässä, omassa päättämättömyydessäni tai minusta yliotteen ottavassa paniikissa, yksi asia on varmaa: miksi pitäisi vaivata päätänsä sillä, miltä näyttää muiden mielestä? Miksi minä en saisi olla minä ja pukeutua juuri niin kuin itse haluan? Tätä kysymystä olen pohtinut toistuvasti viimeisen puolen vuoden aikana. Huomaan kehitystä itsessäni, mutta parantamisen varaakin vielä löytyy. Ei ole mitään syytä, miksi pitäisi miellyttää ketään. Riittää, että minä riitän itselleni. Perfektionistin tarvitsee tietysti opetella myös sitä itselleen riittämisen tunnetta, mutta se on jo toinen tarina. Nyt päivän asuun:

Paita-mekko-mikälie-asia Serious Sally-merkkinen (ehkäpä Ideaparkista?) , vyö Piecesin, sukkahousut H&M:n, tennarit Halpa-Hallin.

No entäs kuka tämä seuraavan kuvan söpöliini sitten on?

No sehän on itse Herra Oranssi eli poikakaverini kissa nimeltä Mouru.

Eikös olekin komea kollipoju? Ja tämä katti muuten kantaa turkkinsa todellakin ylpeydellä! Ehkä Mouru voisi siis opettaa minullekin sitä itseensä uskomisen taitoa, kuka tietää... :)